KSL mukana Joulupostia ikäihmiselle- kampanjassa 3.11.- 4.12.2025

 

Kokkolan suomalaisen lukion opiskelijat osallistuivat kampanjaan tutor-opiskelijoiden johdolla.

Kauniita joulutervehdyksiä askarreltiin useana päivänä vapaatunneilla ja välitunneilla.

• Joulupostia ikäihmiselle keräsi Kokkolassa 457 postikorttia. Kortit on toimitettu ikäihmisille Kokkolan ja Lohtajan seurakunnan diakoniatyön sekä suoraan hoivakoteihin Kokkolassa ja Kälviällä. 

Erityiskiitos yhteistyöstä Kirsi Karjalainen, Kokkolan kirjasto, Kokkolan seurakunnan diakoniatyö, Lohtajan seurakunnan diakoniatyö, Suomenselän muisti yhteistyössä Hollihaka 5 S, Kokkolan ja Kälviän hoivakodit​

KIITOS KAIKILLE OSALLISTUNEILLE!

Valtakunnallista menestystä Pikku-Finlandia kirjoituskilpailussa

Abiturienttimme Ava Ahonen ja Anniina Koski sijoittuivat hienosti finaaliseitsikkoon Pikku-Finlandia-kirjoituskilpailussa, joka on suomen kielen ja kirjallisuuden opettajat ry:n järjestämä ja Suomen kirjasäätiön rahoittama korkeatasoinen kirjallisuusesseekilpailu toisen asteen opiskelijoille. Voitto meni jo toisen kerran peräkkäin Kallion lukioon, mutta meidän opiskelijoidemme yltäminen finaaliin on kertakaikkisen upea saavutus. Finalistit julkaistiin samalla viikolla Finlandia-palkintojen kanssa.

Finalistit Ava Ahonen vasemmalla ja Anniina Koski.

Onneksi olkoon Ava ja Anniina, olemme teistä valtavan ylpeitä!

Avan ja Anniinan luvalla julkaisemme tässä heidän palkitut kirjallisuusesseet. Tekstissä otetaan lähtökohdaksi jokin teos, mutta kyse ei ole pelkästä teosanalyysistä, vaan esseessä käsitellään laajasti teoksen teemoja ja esiin nousseita ajatuksia eri näkökulmista. Ava Ahosen esseen lähtökohtana oli William Goldingin klassikkoromaani Kärpästen herra ja Anniina Kosken essee pohjautui ilman käsiä ja jalkoja syntyneen Nick Vujicicin elämäkertaan Ra(a)jaton elämä.

Seuraavassa Ava Ahosen essee:

Viattomuuden kuolema

 

“Valtava vuorovesiaalto huuhteli saaren rantoja, ja vesi nousi.”

 

Hiukset kuin untuvapehko, hampaattomana ulvova pikkuruinen suu, pyöreät ja kyynelistä märät posket. Niin me saavumme maailmaan, me ihmiset, me huippupedot. Me synnymme puhtaina kuin ensilumi, hauraina kuin posliininuket. Viattomina. Synnymme pehmeinä kuin karitsat ja muovattavina kuin savi. Synnymme vailla menneisyyttä, ja tulevaisuutemme on ennalta kirjoittamaton: meistä voi tulla mitä vain. Meistä kasvaa lääkäreitä, opettajia, sotilaita, murhaajia. Muovaudumme, kehitymme ja kasvamme, löydämme merkityksemme ja raivaamme polkumme. Mutta elämän virta ei solju ikuisesti eteenpäin: jonakin päivänä se yhdistyy mereen, kuolleiden aavaan ja ikuiseen leposijaan. Löydämme viimeisen, koskemattoman rauhan. Ihminen kuolee kuitenkin pala kerrallaan. Virta haarautuu, ja jotkut purot tyrehtyvät ennen toisia. Ihminen kuolee ensimmäisen kerran, kun hän menettää viattomuutensa.

 

“Roger on teroittanut seipään molemmista päistä. Ralph yritti

keksiä sille selityksen, mutta ei onnistunut.”

 

Kärpästen herra (1954, suom. 1960) on William Goldingin kirjoittama, paikkansa klassikkona vakiinnuttanut teos, joka käsittelee ihmismieltä haaksirikkotarinan premisseissä. Heti ensikättelyssä tutustumme pieniin, vielä kirkassilmäisiin poikiin, jotka ovat ajautuneet autiosaarelle. Välkkyvän meren rajaamat rannat ovat tuohon päivään saakka olleet koskemattomia, ja eksoottisia kasveja pursuileva viidakko vain odottaa tutkijaansa. Kukapa lapsi voisi kieltäytyä mahdollisuudesta rimpuilla liaaneissa kuin apina, jättää luotaamatta parhaat piilo- ja leikkipaikat? Yksikään innokkaan utelias pirpana ei siihen pystyisi. Ja mikä parasta: pojat saavat huomata, ettei saarella ole aikuisia, vaan saarelle huuhtoutuneiden joukkio koostuu ainoastaan pikkupojista. Se on unelmien täyttymys, aivan kuin olisi kavunnut tikkaita pitkin pilvilinnoihin ja huomannut, että ne todella kantavat. Mutta ihminen on laumaeläin, ja tarvitsee johtajaa. Auktoriteetin puute luo tyhjiön, ja päällikön roolin suuriin saappaisiin yrittävät astua vielä kouluikäiset miehenalut. Ralph, joka nimitetään johtajaksi, on kenties isommista pojista lapsellisin, mutta hänessä on sitä jotain, mikä saa muut haluamaan kuunnella häntä. Jack, entinen kuoronjohtaja – nykyinen heimopäällikkö - haastaa Ralphin, sillä hän tuntee olevansa rooliin sopivampi, sillä hän on luonteeltaan soturi. Se on opittu vanhemmilta, ystäviltä, sisaruksilta, opettajilta: todellinen mies on sotilas ja todellinen johtaja on se, joka ei pelkää. Päivät, viikot, kuukaudet kuluvat, ja poikien persoonista ilmenee puolia, jotka yhteiskunnan asettamissa rajoissa tuskin koskaan olisivat nähneet päivänvaloa. He tappelevat ja kamppailevat, riehuvat seurauksista välittämättä, antavat huumaavan vapaudentunteen sokaista heidän harkintakykynsä - ja lopulta tappavat toisiaan. Todellisen sotilaan ei kuulu pelätä: ei muita, eikä varsinkaan itseään.

 

Simon, pikkupoika pelkotiloinensa, on viattomuuden ruumiillistuma. Hän on muiden haaksirikkoutuneiden lasten tavoin ylen onnellinen juuri löydetystä vapaudestaan, mutta pian ahdistuksen sävelet rikkovat utopian autuaan harmonian. Siinä missä muut antavat vallan saalistusvietilleen, Simon tuntee olevansa pikemminkin itse saaliin roolissa. Hän pakenee todellisuutta mielikuvitusmaailmoihin, jonne viidakossa kaikuvat sotahuudot eivät kantaudu. Se on hänen tapansa selviytyä tilanteessa, joka tuntuu siltä kuin maailma pelaisi hänen kanssaan shakkia, ja hänellä olisi kädessään pelikortit. Simon mietiskelee, tutkii, pohtii, aistii, tuntee – ja se tekee hänet hulluksi. Hän ei pääse ajatuksiltaan pakoon, ei sinne, minne voi piiloutua kaikelta muulta. Omaa päätä on vaikeaa karistaa kannoiltaan, sillä aivan kuten varjo, se kirii aina kiinni. Siinä missä muut ovat omaksuneet uuden roolinsa, ei Simon muovaudu samaan muottiin istuvaksi. Kun toiset hankkivat heimolleen ruokaa, Simon makaa saniaispeitteiden alla ajatuksissaan. Kun toiset rellestävät pitkin rantoja, Simon kuljeskelee pensaitten ja mättäitten seassa. Kun toiset tanssivat ja laulavat sotalauluja leirinuotion ympärillä, Simon haahuilee paikalle kertomaan löydöstä, joka muuttaisi kaiken. Kun toiset hyökkäävät, keihäineen ja nyrkkeineen, Simon on loukussa.

 

“Minä pelkään. Meitä itseämme. Minä tahtoisin päästä kotiin. Voi hyvä Jumala,

miten minä toivoisin pääseväni kotiin.”

 

Jamie Miller pidätetään 13-vuotiaana luokkakaverinsa murhasta. Hän väittää kivenkovaan olevansa syytön, tukijoukot kuorona tukenaan, mutta valvontakameroiden kuva on säälimätön, ja paljastaa totuuden: parkkipaikalla kuvatussa videossa näkyy, kuinka Jamie puukottaa tytön, empimättä ja raa’asti. Tämän kaiken näemme brittiläisen Adolescence-sarjan ensimmäisessä jaksossa. Sarjan takana ovat Jack Thorne, Stephen Graham ja Philip Barantini, mutta vähemmän kirjaimellisessa merkityksessä sen takana on halu muuttaa asioita. Sarja ei ole murhamysteeri, eikä se verhoudu sellaiseksi ollakseen helpommin pureskeltava, vaan se on karkea ja rehellinen pureutuminen nykymaailmaan. Tyttö, jonka Jamie tappaa, ei ole itsekään mikään enkeli, niin kuin harva uhri onkaan. Ei sillä lopulta olisi edes ollutkaan mitään väliä, vaikka hän olisi itse puhtoisuuden perikuva, sillä viimeistään asfaltille valuva veri tahraa ikuisesti hänen olemuksensa, hänen muistonsa. Hän ei enää koskaan tule olemaan naapurin nätti tyttö, kaveriporukan hauskuuttaja, koppava koulukiusaaja, rakastava tytär, monitasoinen ja monimutkainen ihmisen kokonaisuus. Hän on uhri. Ja Jamie on murhaaja. Niin on nyt, ja niin tulee aina olemaan, eikä sillä ole enää merkitystä, mitä he olivat tai eivät olleet joskus ennen. Kiltteytemme riisutaan usein yhtä aikaa viattomuutemme kanssa.

 

Sanan “adolescence” suomennos on “nuoruus”. On mahdotonta olla tarttumatta epätoivoisesti niihin nuoruuden viattomiin puoliin, jotka näemme Jamiessa - hänen elämässään ja luonteessaan - mutta on yhtä lailla mahdotonta unohtaa raakalaismaista tekoa, johon hän on syyllistynyt. Lapsenkasvoinen pieni ihminen, joka on riistänyt toisen hengen. Ristiriita haastaa meidät, vääristää katsettamme, kyseenalaistaa ennestään omaksutut käsityksemme hyvästä ja pahasta, ja tilanne on silti niin käsin kosketeltava, että sitä haluaisi juosta karkuun ja vain sulkea television. Juuri siksi meidän pitää jatkaa katsomista. Jamie Miller ei ole yksi miljoonasta, hän ei ole ainoa, joka kulkee keskuudessamme sutena lampaan vaatteissa. Hän on ympäristönsä uhri, kuten päin ikkunaa lentänyt varpunen on ikkunan uhri. Maailma on kova, ankara paikka, ja jos ei tiedosta sitä, se iskeytyy päin naamaa. Mutta niin kuin lintuparkakaan ei havaitse läpinäkyvää lasia, ei Jamie havaitse maailman – sosiaalisen median - vaaroja, sillä hän katsoo maailmaa edelleen lapsen tavoin. Siksi radikalisoivat iskulauseet uppoavat häneen kuin veitsi sulaan voihin, kuin populistipuolueen tyhjät lupaukset epätoivoiseen kansaan, kuin sormi vauvan pään pehmeään kohtaan. Jamie uskoo pajunköyden, jota hänelle syötetään: naiset ovat kaiken pahan alku ja juuri, naiset eivät huomaa kilttejä miehiä, naiset ovat pahoja naiset ovat pahoja naiset ovat pahoja ja kaikki on heidän syytään. Ja niin Jamie tappaa tytön, joka antaa hänelle pakit.

 

“Mitä me oikeastaan olemme? Ihmisiäkö? Vai eläimiä?”

 

Jamie, Simon, Ralph. He ovat ihmisiä, kuten mekin. He ovat luuta ja lihasta, alkuräjähdyksen pöllyttämästä tähtipölystä muodostuneita atomien yhdistelmiä, lajia homo sapiens, ihmisapinoiden jälkeläisiä. He ovat kaikki lapsia, niin kuin meistä jokainen on joskus ollut. Samankaltaisuudet on helppo huomata, mutta vaikeaa hyväksyä, sillä emme halua nähdä pahan tahraavan sitä, minkä näemme hyvänä. Silti se on todellisuuden kaava: ei varjoa ilman valoa, ei ruusua ilman piikkejänsä. Kukaan ei ole yksipuolinen karikatyyri, pelkästään yhtä tai toista. Silti lyömme leiman ihmisiin: paha, ruma, hyvä, kaunis. Emme hyväksy Jamien tekoa - eikä meidän pitäisikään - mutta kun Ralph yhtyy mukaan Simonin pahoinpitelyyn, me annamme sen anteeksi. Hän on kärsivä ressukka, jonka päässä viiraa, eikä hän täten ole kylmäverinen murhaaja, ei sillä tavoin kuin Jamie on. On kiehtovaa, kuinka voimme muutamalla ajatusloikalla ja perspektiiviä hieman oikeaan kulmaan oikaisemalla oikeuttaa sellaisetkin asiat, jotka olemme luulleet suoralta kädeltä tuomitsevamme. Emme näe Jamie Milleriä samassa valossa kuin Simonia tai Ralphia, sillä me emme samaistu häneen. Emme näe hänessä samaa ihmisyyttä, emme sitä, mikä iskee sydämemme pehmeään osaan. Ja niin me julistamme hänet hirviöksi, mutta se on turhaa, haitallista. Ihmisyys täytyy kohdata sellaisissakin muodoissa, joissa emme haluaisi sen esiintyvän.

 

Minulla on neljä pikkuveljeä. Huomaan usein pelkääväni, pohtivani sitä, mikä heitä odottaa. Se, minkä olen jo itse kohdannut, mutta joka saattaa esiintyä heille tyystin toisin, muuttaa muotoaan kuin kameleontti: pahuus, joka on juurtunut maailmamme. Se riisuu aseista ne, jotka taistelevat rauhan puolesta, ja vaientaa ne, joilla olisi eniten sanottavaa. Se on ilkeitä katseita, ilkeitä sanoja, ilkeitä tekoja. Se on kuva, video, kommentti. Se on ympärillämme, se on meissä itsessämme; ihmisyyden ytimessä me olemme kaikki sekä saaliseläimiä että petoja. Minua hirvittää ajatella veljieni tulevaisuutta. He ovat vasta pieniä, suloisia - autiosaarenkin pojat olivat pikkupoikia – ja niin viattoman pullaposkisia. Mutta he kasvavat nopeasti, aivan kuin kasvukivut ja murrosiän näkisi jo pilkistävän nurkan takaa. En halua miettiä sitä, mitä vuodet tuovat heille tullessaan. Yksi linnuistani täyttää pian kolmetoista - Jamie Miller, 13-vuotias, elinkautinen vankeustuomio murhasta – ja pian hän liihottaa pois pesästä vanavedessäni. On vaikeaa nähdä hänen kasvavan. Se on kuin katsoisi peiliin, ja takaisin tuijottaisi peilikuvani viiden vuoden takaa: sinisilmäinen, naiivi, vietävissä oleva. Toivon, että hän avaa silmänsä maailmalle, mutta toisaalta en tahdo mitään vähempää, sillä kun ne kerran avaa, on mahdotonta sulkea niitä enää uudestaan.

 

Tiedämme, ettemme enää koskaan saavuta sitä autuasta mieltä, joka ainoastaan lapsella voi olla, mutta silti me jahtaamme sitä. Me havittelemme sitä samaa mielen ja sielun puhtautta, jonka näemme valossa, aalloissa, kedon kukissa: kirkkaissa ja kauniissa asioissa. Me janoamme – tarvitsemme – jotakin, jolla keventää taakkaamme, harteillamme roikkuvaa riippakiveä. Siksi uskomme jumaliimme, nauramme hieman kovempaa kuin tarvitsisi, hymyilemme vastaantulijoille, hankimme omia lapsia. Me toivomme, että ne paikkaavat rintakehämme ammottavat kolot, joiden läpi surun viima puhaltaa. Me toivomme, että ne tekevät meistä vilpittömiä, viattomia - synnittömiä. Tiedämme, että maailmassa on pahuutta. Me kohtaamme sen silmästä silmään, taistelemme sitä vastaan, ja kaikesta huolimatta löydämme maailmasta myös hyvää. Siksi me jaksamme, selviämme päivästä toiseen. Ehkä me jonakin päivänä löydämme tavan, jolla muuttaa maailmaa, joka antaisi lastemme tai lapsenlastemme pitää viattomuudestaan vielä hitusen kauemmin kiinni – tai ehkä se on vain toiveajattelua. Mutta mikäpä olisi aidompaa ja raaempaa ihmisyyttä, kuin toivo?

 

“Valtava vuorovesiaalto huuhteli saaren rantoja, ja vesi nousi. Välkkyvien pikkuolioiden uteliaan saattojoukon ympäröimänä ja itsekin vakaana loistavien tähtikuvioiden valossa hopeaisena hohtaen Simonin ruumis solui kohti aavaa merta.”

                           -----------------------------------------------------------------------------

Tässä puolestaan Anniina Kosken essee:

Raajaton muttei rajaton – kärsimyksestä toivoon

 

Mitä merkitsee elää rajoitettua elämää? Usein ajattelemme kalenterin täyttymistä, mielen uupumista tai kehon asettamia esteitä. Jollekulle rajoitukset ovat pelkoa riittämättömyydestä, toiselle loukkaantumisen jättämä arpi. Rajojen kohtaaminen tuntuu helposti toivottomalta ja nostaa pintaan kysymyksen: mikä lopulta on elämämme tarkoitus? Mutta mitä jos rajat eivät tarkoittaisi vain esteitä – vaan voisivat olla myös merkityksen lähde? Voiko raajaton ihminen elää rajatonta elämää? Entä mitä on toivo, kun elämä näyttää mahdottomalta? Nick Vujicic, ilman käsiä ja jalkoja syntynyt mies, haastaa tämän ajatuksen elämäkerrassaan Ra(a)jaton elämä (2010). Hänen tarinansa herättää kysymyksen, voiko raajaton ihminen elää rajatonta elämää – ja mitä toivo tarkoittaa silloin, kun elämä näyttää mahdottomalta.

Usein kuvittelemme, että rajat estävät meitä elämästä. Muistan omasta elämästäni lukuisia kertoja, kun epäonnistumisen pelko on estänyt minua esimerkiksi esiintymästä tai keskustelemasta tuntemattomien ihmisten kanssa. Vujicic kuitenkin haastaa voimakkaasti ajatuksen siitä, että rajat estäisivät meitä kokeilemasta uusia asioita. Hän kertoo teoksessaan tunnerikkaan elämäntarinansa sekä käsittelee taidokkaasti kysymyksiä kärsimyksestä, toivosta ja uskosta omien kokemustensa kautta. Hän puhuttelee lukijoita henkilökohtaisesti ja johdattelee myös heidät pohtimaan elämisen ja kärsimyksen tarkoitusta heidän omassa elämässään. Mutta voiko yksilöllisen tarinan rinnastaa universaaliin sanomaan, ja miksi selviytymiskertomukset ylipäätään kiinnostavat ihmisiä?

Vujicic tunsi nuoruudessaan voimakasta riittämättömyyden tunnetta ja pohti usein sitä, mikä tarkoitus hänen elämällään on. Miksi maailmaan syntyi hänen kaltaisensa lapsi, joka hädin tuskin kykenee edes syömään itsenäisesti? Myös ajatus naimisiin menemisestä ja perheen perustamisesta tuntui hänestä toivottomalta. Hänen mielensä kuormittui jatkuvasti kysymyksistä, kuten millainen aviomies hänestä tulisi, kun hän ei kykene edes pitelemään vaimoaan kädestä? Vujicic koki olevansa taakka muille ja kävi nuoruudessaan läpi syvimmän mahdollisen masennuksen kierteen.

Myöhemmin Vujicicista on kasvanut karismaattinen puhuja, jonka elämänilo herättää toistuvasti hämmennystä. Yleisöt ympäri maailman ovat kysyneet häneltä, kuinka hän voi hymyillä niin usein, huolimatta kaikesta kokemastaan kärsimyksestä. Hymyssään hän antaa vastauksen: se on pitkä tarina, mutta sen ydin on yksinkertainen. Vaikeuksien keskellä välittämisen osoittamiseen ei tarvita käsiä eikä jalkoja – siihen tarvitaan vain rakkautta, uskoa ja tahtoa.

Toivo ei siis ole vain positiivinen tunne, vaan aktiivinen tapa elää rajoitteista huolimatta. Tähän teemaan ovat tarttuneet myös monet kirjallisuuden klassikot, kuten Viktor E. Franklin teoksessaan Ihmisyyden rajalla (1946). Natsileirille sijoittuvassa selviytymistarinassa merkityksen löytäminen fyysisten rajoitteiden keskellä on selviytymisen avain, ja sama pätee myös Vujicicin kohdalla. Frankl korostaa läheisten tukea, mutta myös yksilön omaa asennetta ja kärsivällisyyttä. Niiden avulla voi voittaa mentaaliset rajoitteet ja löytää elämälleen tarkoituksen. Vujicic ei voinut itse vaikuttaa raajojensa olemassaoloon, mutta hänen tarinassaan merkitys löytyy asioiden kautta, joihin hän voi itse vaikuttaa - kärsivällisyyden ja uskon kautta. Vaikka Vujicic korostaakin kristinuskon merkitystä elämässään, hänelle kyse ei kuitenkaan ole uskonnosta, vaan henkilökohtaisesta suhteesta. Vuorovaikutus, tapahtuu se sitten rukouksen tai fyysisen kanssakäymisen kautta, on valtavan merkittävässä asemassa siihen nähden, kokeeko ihminen, että hänen elämällään on aidosti merkitystä.

Kärsimystä kuvaillaan yleisesti ottaen negatiivisessa valossa, mutta Vujicicin elämäntarina kääntää kärsimyksen merkityksen päälaelleen. Hän nimittäin huomauttaa, että kärsimyksen voi nähdä myös kasvu- ja menestyskokemuksena. Käytyään läpi pitkän ja vaikean masennuksen kierteen, Vujicic ymmärsi, että hänen elämällään on aito tarkoitus. Hän oli kärsivällinen ja uskoi siihen, että hän tulee onnistumaan, mikäli niin on todella tarkoitettu. Raajojen puuttuminenkaan ei lopulta estänyt häntä rohkeasti kokeilemasta uusia asioita. Raajattomanakin hän kykenee uimaan, golfaamaan ja jopa surffaamaan.

Kärsimys siis muuttaa sankarin, mutta muuttaako se myös lukijan? Kärsimys on yksi kirjallisuudessa aikakaudesta toiseen käsitellyistä ajatuksia herättävistä teemoista. Jos siitä osaa kirjoittaa inhimillisenä osana elämää, voi teksti parhaimmillaan vaikuttaa myös lukijan ajatusmaailmaan. Huomasin Vujicicin kirjan luettuani, että en ajattele kärsimyksestä enää aivan samalla tavoin kuin ennen. Pohdin pitkään menneitä vaikeita aikojani ja ymmärsin, että vaikka en suoranaisesti kokenut oloani tuolloin onnistuneeksi, ne olivat silti kokemuksia, jotka kasvattivat minua syvimmin.

Klassiset sankaritarinat koostuvat usein vastoinkäymisistä, kriiseistä, käänteentekevistä tapahtumista sekä uudesta elämästä. Mutta missä kohtaa henkilökohtainen tarina muuttuu kirjallisuudeksi? Selviytymiskertomuksen retoriikassa ei ole kyse vain siitä, mitä kerrotaan, vaan siitä, miten tarina rakennetaan vakuuttamaan, koskettamaan ja inspiroimaan lukijaa. Tällaisissa teoksissa kirjailijan on tärkeä tehdä omasta kokemuksestaan merkityksellinen myös lukijoille. Selviytymiskertomukset liikkuvat taiteen, terapian ja retoriikan rajalla, ja siksi niissä käytetäänkin paljon retorisia keinoja, kuten puhuttelua, metaforia, iskulauseita sekä retorisia kysymyksiä. Lukijoille pyritään luomaan mielikuva siitä, että jos kirjan päähenkilökin pystyy, niin hänkin pystyy. Puhuttelun ja iskulauseiden avulla kertomus motivoi lukijoita, mutta jos näitä retorisia keinoja käyttää liikaa, ne voivat saada oman tarinan kuulostamaan enemmän motivaatiopuheelta, kuin kirjalliselta kertomukselta.

Mutta miksi selviytymistarinat koskettavat? Globaali esimerkki koskettavasta selviytymistarinasta on nuoren juutalaisen tytön Anne Frankin elämäntarina. Toisen maailmansodan aikaisiin juutalaisvainoihin sijoittuva kertomus on koskettava erityisesti siksi, että se on kirjoitettu nuoren tytön näkökulmasta ja siinä korostuvat vahvat tunteet, kuten menetyksen ja kuoleman pelko. Frankin tarina koskettaa vielä nykyäänkin, sillä sotien jättämät arvet kantautuvat sukupolvelta toiselle. Yksityisen henkilön näkökulmasta kirjoitetut kertomukset ovat usein myös realistisempia kuin fiktiiviset sankaritarinat, joissa värikynän käyttö korostuu ajoittain enemmän kuin realistinen kuvaus. Juuri totuudenmukaisuus ja realismi tekevät selviytymiskertomuksesta kiinnostavan ja tunteikkaan. Ne ovat kerrontatapoja, joiden kautta lukija voi ymmärtää, että vaikeuksista selviytyminen on todellakin mahdollista, eikä siis hänenkään kohdallaan mahdotonta.

Elämänkerrat, kuten kertomukset yleisestikin, herättävät paljon kysymyksiä ja ajatuksia. Niiden kohdalla on kuitenkin usein tärkeää pohtia sitä, missä määrin kirjan kansiin on kirjoitettu todellista tarinaa ja missä määrin kerrontaa sankarihahmosta. Elämänkerrassa on vain yksi näkökulma, minkä vuoksi siihen on jossain määrin suhtauduttava kriittisesti. Vujicicin tavoitteena on todennäköisesti inspiroida tarinallaan ihmisiä pohtimaan rajojaan ja vastoinkäymisiään uudessa valossa. Siksi toivon ja kärsimyksen teemat maustettuina retorisilla keinoilla, kuten lukijan puhuttelulla ovat kannattavia tapoja vaikuttaa lukijaan.

 Vujicicin elämänkerta teki minuun suuremman vaikutuksen kuin yksikään aiemmin lukemani elämänkerta. Sain siitä rajattomasti inspiraatiota ja rohkeutta haastaa itseäni ja uskon, että se voi tarjota samankaltaisia kokemuksia myös muille lukijoille. “Jos minä voin, niin sinäkin voit” on raajattoman miehen suusta sanottuna melkoisen koskettava ja motivoiva lausahdus. Siksi juuri yksilöllinen tarina, joka onnistuu laajentamaan henkilökohtaisen kokemuksen universaaliin kontekstiin, puhuttelee jopa sukupolvesta toiseen.

Lopulta Nick Vujicicin elämäkerta osoittaa, että rajat eivät välttämättä määritä elämää, vaan voivat toimia merkityksen ja toivon lähteinä. Selviytymiskertomusten voima piilee siinä, että ne tekevät mahdottomasta mahdollista. Tärkeiden teemojen sekä taidokkaan kerronnan kautta yksilöllisestä kokemuksesta tulee universaali sanoma: se muistuttaa, että vaikka rajoitteet voivat tuntua ylivoimaisilta, ne eivät estä elämää, vaan voivat johdattaa sen ytimeen. Juuri tällainen kertomus tekee vaikutuksen – ei siksi, että se olisi täydellinen, vaan koska se osoittaa, että merkitys voi löytyä sielläkin, missä sen luulisi olevan mahdotonta.

Syksyn ylioppilas- ja itsenäisyysjuhla 5.12.

 Itsenäisyyspäivän aattona vietimme yhdessä Kokkolan aikuislukion kanssa syksyn ylioppilas- ja itsenäisyysjuhlaa. Samalla juhlistimme myös aikuislukion 50 toimintavuotta.

Juhlamme alkoi Suomen lipun saapumisella saliin. Airuina Martti Torvikoski ja Elias Salo. 

Lukion soitinryhmä säesti lipun saapumista Sibeliuksen Anadante festivon sävelin. Lisäksi he esittivät Johann Pachelbelin canonin. Muusikot vasemmalta Lumi Kaivola,  Iida Vitka ja Nina Kinnunen viulu sekä Aapo Martikainen alttoviulu.

Juhlapuheen piti Silpa Kinnunen.

Seuraavassa otteita Silpan juhlapuheesta:

"Tänään juhlimme kahta merkittävää asiaa: teitä lakin päähänsä painavia ylioppilaita sekä Suomen 108-vuotista itsenäisyyttä. Näitä molempia saavutuksia yhdistää sama henki – rohkeus yrittää ja usko tulevaan. Henki, jossa sinnikkäästi työtä tekemällä rakennetaan yhteistä hyvää.

Te tämän päivän ylioppilaat ette ole saavuttaneet tätä juhlapäivää sattumalta, vaan olette ahkerina kulkeneet tähän hetkeen. Matkalla on mitä todennäköisimmin ollut päiviä, jolloin mikään ei sujunut, tehtävät ovat kasaantuneet, kokeet stressanneet ja tulevaisuus tuntunut epävarmalta. Silti te olette jatkaneet. Se on ahkeruutta, yrittelijäisyyttä ja pitkäjänteisyyttä parhaimmillaan: ei pelkästään onnistumisten juhlaa, vaan sitkeyttä silloinkin, kun polku on kivinen. Nämä ominaisuudet – siis pitkäjänteisyys, yrittelijäisyys ja ahkeruus - ovat olleet teidän voimanlähteenne — ja juuri niitä te ja me kaikki yhdessä tarvitsemme myös jatkossa - onhan Suomessa ahkeruus ja yrittelijäisyys aina olleet osa selviytymistämme. Yhteiskuntamme tällaisena kuin sen tänään tunnemme, ei ole syntynyt sattumalta. Se on seurausta rohkeudesta ryhtyä työhön silloinkin, kun olosuhteet ovat olleet vaikeita — ja halusta tehdä se yhdessä. Itsenäinen Suomi ei olisi syntynyt ilman määrätietoista ponnistelua yhteisen päämäärän eteen sekä luottoa siihen, että kaikki on mahdollista, kun emme anna periksi."

. . . 

"Oltuani itse usein tilanteessa, joissa ei ole ollut selvää, mihin seuraavaksi kannattaisi astua, olen huomannut, että tärkeää on oppia luottamaan elämään: se kyllä kuljettaa ja kannattelee, kunhan uskaltaudumme heittäytyä sen johdattamaksi. Ei laakereilleen makaamaan jääden, vaan omat velvollisuudet hoitaen. Epäselvien ja pelottavienkin valintojen keskellä rohkaisen teitä ennen kaikkea tekemään valintoja, jotka innostavat. Silloin tiedätte, että päätös tulee aidosta sisäisestä halustanne. Ja toisaalta, uskaltakaa epäillä ja etsiä uutta suuntaa silloin, kun siltä tuntuu. Oma polku ei välttämättä löydy tuosta vain, vaan kokeillen ja tutkien, harha-askeliakin ottamalla. On myös aivan ymmärrettävää ja kaikin tavoin sallittua, ettei tulevaisuus, esimerkiksi se mitä todella haluatte opiskella tai tehdä työksenne, välttämättä tunnu selkeältä. 

Ja kun välillä kompastutte tai epäonnistutte, sillä niin joskus käy, älkää lannistuko. Jokainen ylösnousu kasvattaa teitä vahvemmaksi ja valmiimmaksi tulevaisuuteen. Tärkeintä on tehdä parhaansa ja pyrkiä näkemään ympärillä enemmän mahdollisuuksia kuin esteitä.

Hyvät ylioppilaat. Kun valmistelin tätä puhetta, nousi minulle vahva halu kannustaa teitä pitämään kiinni arvoistanne ja toisistanne. Ennen kaikkea toisistanne, sillä kukaan meistä ei kulje tätä elämää yksin. Katsokaa ympärillenne: tässä salissa on ihmisiä, jotka ovat uskoneet teihin ja tukeneet teitä, silloinkin kun te itse epäilitte. Kiittäkää heitä tänään, mutta muistakaa myös jatkossa, että verkostot, yhteisöt ja ihmiset ympärillänne ovat yksi suurimmista voimavaroistanne. Opiskelu- ja työelämässä juuri ihmiset, yhteistyö ja toistemme auttaminen kantavat pidemmälle kuin yksikään yksin tehty suoritus.

Ja kun puhun arvoista, tarkoitan periaatteita, jotka tulevat näkyviksi teoissamme: siinä, miten kohtelemme toisiamme, miten pidämme lupauksemme ja miten toimimme silloinkin, kun kukaan ei katso. Ne ovat se sisäinen kompassi, joka ohjaa meitä oikeaan suuntaan myös epävarmuuden keskellä.

Te tulette kohtaamaan tilanteita, joissa teitä haastetaan, joissa paine kasvaa ja joissa helppo ratkaisu ei ole aina oikea ratkaisu. Silloin muistakaa se, mikä teille on tärkeää. Arvot eivät rajoita — ne vapauttavat. Ne antavat rohkeuden sanoa kyllä silloin, kun sydän tietää, että tämä on oikein, ja toisaalta kyvyn sanoa ei silloin, kun kompromissi veisi liian kauas omasta itsestä.

Kun pidätte kiinni arvoistanne, te ette vain kulje kohti tavoitteita, vaan te rakennatte tulevaisuuden, josta voitte olla ylpeitä. Sellaisen tulevaisuuden, jossa menestys mitataan myös sillä, miten saamme toiset loistamaan, emme vain itseämme.

Hyvät ylioppilaat, olette nyt saavuttaneet yhden merkittävän virstanpylvään elämässänne, ja tulevaisuus on auki teidän edessänne. Se voi tuntua yhtä aikaa innostavalta ja jännittävältä. Muistakaa, että aina ei tarvitse tietää seuraavaa askelta, kunhan vain jatkatte eteenpäin kulkemista. Olkaa kärsivällisiä itsenne kanssa. Elämme nimittäin ajassa, jossa maailma muuttuu nopeammin kuin koskaan. Uusia mahdollisuuksia syntyy jatkuvasti – osa niistä on ehkä sellaisia, joita ei vielä ole edes keksitty. Se voi olla paitsi kiinnostavaa, myös pelottavaa. Juuri tähän aikaan tarvitaan teidän kaltaisianne ihmisiä: uteliaita, avoimia, rohkeita kokeilemaan ja luottamaan itseensä.

Ottakaa tämä hetki vastaan ylpeydellä. Jokainen teistä on jo osoittanut kykynne ja ahkeruutenne – juuri siksi istutte täällä tänään. Itsenäinen Suomemme tarvitsee teidän näköistänne rohkeutta ja ahkeruutta myös seuraavat vuosikymmenet ja vuosisadat. Katsokaa tulevaisuuteen luottavaisin mielin. Tänään te saatte nostaa lakin päähänne ja olla ylpeitä saavutuksestanne. Mutta jatkakaa työtänne huomenna — määrätietoisesti, ahkeruuteen ja yrittelijäisyyteen luottaen.

Onnittelen lämpimästi teistä jokaista!" 

Lukion laulu-ja soitinryhmä esittivät Christel Sundbergin laulun Yksinäisen keijun tarina. Ryhmässä esiintyivät Hilla Maunula, laulu, Emma Peltola, laulu, Iida Vitka, viulu, Nina Kinnunen, viulu, Nella Kortetmaa, piano, Ville Harju, kitara, musiikin lehtorimme Kirsi Ojanen, basso ja Aapo Paananen, rummut.

Seuraavaksi lukioiden rehtorit käyttivät puheenvuorot.

Kokkolan aikuislukion rehtori Jonna Finell.

Ohessa katkelmia Jonnan puheesta:

" Kokkolan aikuislukio täyttää tänä syksynä kunnioitettavat 50 vuotta. Koulu aloitti toimintansa syksyllä 1975 Länsipuiston lukion iltalinjana, mutta syksystä 2013 lähtien koulun virallinen nimi on ollut Kokkolan aikuislukio.

Puoli vuosisataa on pitkä aika, täynnä tarinoita, opintopolkuja, onnistumisia ja uusia alkuja. On ilo olla täällä juhlistamassa oppilaitosta, joka on vuosien varrella todistanut yhden tärkeän elämänviisauden: opiskelun voi aloittaa missä iässä tahansa — ja joskus vasta silloin, kun oikeasti tietää, miksi sinne kouluun tuli.

Kun Kokkolan aikuislukio perustettiin 50 vuotta sitten, lukion tavoitteena oli tarjota toinen mahdollisuus – tai ehkä jopa ensimmäinen – niille, jotka eivät syystä tai toisesta nuoruudessaan peruskoulun tai lukion polkua kulkeneet.  

Aikuislukio on aina ollut paikka, jossa ikä ei ole este oppimiselle, ja jossa elämänkokemus nähdään voimavarana, ei hidasteena. Aikuislukio voi toimia myös inspiraationa tuleville sukupolville, että koskaan ei ole myöhäistä opiskella, vaihtaa suuntaa tai tavoitella uutta. Elämässä voi jatkuvasti avata uusia ovia. Aikuislukiossa on se hienous, että täällä opiskellaan oman elämän ehdoilla. Jollakin on työvuoroja, perhe-elämän ja ruuhkavuoden kiireitä, toisella voi olla omia henkilökohtaisia haasteita tai oppimisen vaikeuksia ja kolmannella muuten vain kiinnostus opiskella yhdeltä yöllä, koska silloin on eniten rauhaa ja kahvia. Ja kuten tiedämme: aikuislukiossa kahvi ei ole vain juoma, se on opiskelustrategia.  Aikuislukio on myös paikka, jossa ihmisillä on todellista motivaatiota. Tänne tullaan siksi, että itse haluaa.

Täällä on nähty erilaisia elämäntilanteita: vanhempia, jotka haluavat näyttää lapsilleen esimerkkiä; ammatinvaihtajia, jotka etsivät uutta suuntaa ja uutta alkua; maahanmuuttajia, jotka rakentavat elämäänsä uuteen kotimaahan; ja niitä, jotka palaavat koulun penkille vuosikymmenten tauon jälkeen toteuttamaan unelmaansa ylioppilaslakista tai haluavat opiskella pienemmässä ryhmässä. Jokaisella on oma tarinansa, ja jokainen tarina on yhtä arvokas.

Muistan erään opiskelijan, joka totesi minulle kerran: "Täällä luokkahuoneessa ikäerot sulavat. Olemme kaikki täällä samalla asialla, oppimassa ja kasvamassa, toisiamme tukien (75-vuotias englannin opiskelija). " Maahanmuuttajataustainen opiskelija iloitsi siitä, että tuli ensimmäistä kertaa kunnolla nähdyksi ja kuulluksi ja koki itsensä yhdenvertaisena muiden kanssa.

Eräs opiskelijamme innostui aikuislukiosta oman lapsensa lukio-opiskelun kautta ja varsinkin, kun lapselta tuli pyyntö tulla auttamaan pitkän matematiikan tehtäviä kanssa. Pian kävikin niin, että sekä lapsi ja huoltajat olivat molemmat koulun penkillä ja opiskelivat yhdessä. Hyvinhän tässä kävi ja lääkiksen ovet avautuivat vielä vähän myöhemmällä iällä. Ja vielä yksi esimerkki opiskelijastamme, joka kertoi näin:

Muistan vieläkin sen aamun, kun minun olisi pitänyt mennä pyrkimään oppikouluun, mutta nukuin pommiin.  Äiti ja isä olivat lähteneet jo töihin ja unohtaneet asian. Näin pienestä oli kiinni minun mahdollisuuteni tavoitella ylioppilaslakkia, mutta nyt pääsen toteuttamaan unelmani."

. . .

" Aikuislukion merkitys tänään on yhteiskunnallisesti, yksilöllisesti ja työelämän näkökulmasta keskeinen. Aikuislukio ei ole vain oppilaitos, Se on paljon enemmän — se on mahdollistaja, tukija ja tienraivaaja muuttuvassa maailmassa. Aikuislukio toimii ponnahduslautana yhä useamman uuden uran alkuun. Se on myös elinikäisen oppimisen paikka ja muistuttaa meitä siitä, että oppiminen kuuluu kaikille, ei vain yhteen elämänvaiheeseen, eikä se pääty ensimmäiseen tutkintoon. Oppiminen on osa ihmisyyttä — ja aikuislukio tarjoaa tilan, jossa sitä voi jatkaa turvallisesti, motivoituneesti ja omalla tavallaan.

50 vuotta on mittava matka. Tämä oppilaitos, te opiskelijat, opettajat ja muu henkilökunta – olette luoneet arvokkaan perinnön ja mahdollisuuden tulevaisuudelle. Opettajiemme ammattitaito, aito välittäminen ja sitoutuminen opiskelijoiden opettamiseen ja oppimiseen on ollut koulumme kantava voima. Ja tästä haluan esittää teille suuret kiitokset.

Tulevaisuus tuo varmasti uusia haasteita, mutta myös uusia mahdollisuuksia. Maailma tarvitsee jatkuvia oppijoita, ihmisiä, jotka uskaltavat kehittää itseään ja tarttua uusiin haasteisiin. Kokkolan aikuislukio on valmis vastaamaan tähän tarpeeseen myös seuraavat 50 vuotta. Ja muistetaan: jos elämä ei mene suunnitelmien mukaan, aikuislukiossa meillä on varasuunnitelma B, C, D… ja meillä kahvi on aina vahvaa.

Onnea uudet ylioppilaat, 108-vuotta täyttävä itsenäinen Suomi sekä Kokkolan aikuislukio!"

Kokkolan suomalaisen lukion rehtori Markku Anttila.

Seuraavassa otteita rehtorin puheesta:

"Lukiot ovat ottaneet tavakseen juhlia syksyn ylioppilaita itsenäisyysjuhlallisuuksien yhteydessä. Se on hieno ja kaunis tapa kunnioittaa uusia ylioppilaita.

Molemmat juhlapäivät koskettavat meitä syvästi, mutta eri tavoin. Itsenäisyyspäivä muistuttaa meitä siitä, mistä tulemme. Ylioppilasjuhla puolestaan kertoo siitä, minne olemme matkalla.

Kuudentena päivänä joulukuuta 1917 suomen eduskunta antoi itsenäisyysjulistuksen. Tuosta päivästä vakiintui sittemmin suomen itsenäisyyspäivä. Suomen itsenäisyys ei ole ollut itsestäänselvyys. se on saavutettu rohkeudella, yhteishengellä, sitkeydellä ja sillä, että sukupolvi toisensa jälkeen on uskonut tulevaisuuteen – jopa silloin, kun se ei ole ollut itsestään selvää.
Samat ominaisuudet näkyvät tänään teissä nuorissa, jotka olette tehneet valtavan työn yltääksenne tähän päivään. On tarvittu sitkeyttä, itseluottamusta, epäonnistumisista oppimista ja uskoa siihen, että huomenna voi aina onnistua paremmin.

Teidän ylioppilastutkintonne on osoitus siitä, että olette valmiita ottamaan seuraavan askeleen elämässänne. mutta se on myös osoitus siitä, että suomalainen koulutusjärjestelmä – yksi maamme vahvimmista saavutuksista – toimii silloin, kun sitä rakennetaan yhdessä, tasa-arvoa kunnioittaen ja jokainen toistamme tukien. Se on osa sitä Suomea, jota tänään itsenäisyyspäivänä juhlistamme.

 Teidän ei kuitenkaan tarvitse olla valmiita kaikkeen tänään. Eikä itsenäinen maakaan ole koskaan täysin valmis – sitä rakennetaan joka päivä. Ja juuri siksi teitä tarvitaan. Teidän ääntänne, rohkeuttanne, mielikuvitustanne ja haluanne tehdä tästä maailmasta hiukan paremman paikan elää. Teidän sukupolvenne tulee kohtaamaan uusia haasteita, mutta myös löytämään ratkaisuja, joihin kukaan ennen teitä ei ole kyennyt.

Muistakaa, että sivistys ei lopu ylioppilastutkintoon. se alkaa vasta. Sivistys ei ole pelkkää tietoa, vaan myös kykyä kuunnella, ajatella kriittisesti, olla myötätuntoinen ja rakentaa siltoja ihmisten välille. Nämä ominaisuudet ovat kansakunnan todellinen vahvuus.

Hyvät ylioppilaat, tänään saatte kantaa lakin ylpeydellä. te olette tehneet sen eteen töitä, mutta juhlapäivä ei ole vain teidän. se kuuluu myös heille, jotka ovat tukeneet teitä: perheille, isille ja äideille, mummoille ja vaareille, opettajille, ystäville ja kaikille, jotka ovat uskoneet teihin myös silloin, kun itse olette epäilleet.

Ja samalla kun juhlimme teitä, muistamme kiitollisuudella niitä, jotka rakensivat meille tämän vapaan ja turvallisen itsenäisen maan, jossa jokainen voi tehdä työtä ja opiskella, saada terveydenhoitoa, vaikuttaa ja unelmoida sekä pitää huolta lähimmäisistään.

Haluan toivottaa teille jokaiselle rohkeutta kulkea omaa polkuanne, viisautta tehdä oikeita valintoja ja sydäntä, joka kantaa vaikeinakin päivinä. Teidän tarinanne on vasta alussa – ja teillä on mahdollisuus kirjoittaa siitä jotakin omaa ja ainutkertaista.

Hyvää itsenäisyyspäivää ja lämpimät onnittelut kaikille uusille ylioppilaille. "

Seuraavaksi jaettiin ylioppilaiden todistukset ja ylioppilaslakit. Kokkolan suomalaiselta lukiolta lakkeja olivat ojentamassa ryhmänohjaajat Tiina Kujala ja Kim Huuhka.
Tässä oman todistuksensa saa Elmeri Pinola.

Aikuis- ja ammattilukion todistuksia ja lakkeja olivat jakamassa rehtori Jonna Finell

 ja apulaisrehtori Ruude Piippo.

Ylioppilaan puheen piti Meeri Maasalo.

Seuraavassa Meerin puhe:

"Arvoisa juhlaväki, sukulaiset, ystävät, opettajat ja rehtorit, jotka olette täällä tänään - kiitos kun olette tulleet juhlistamaan tätä päivää kanssamme.

Valmistuvan puheen haluan aloittaa sanomalla, että tämä hetki tuntuu hieman epätodelliselta. Välillä tuntui, ettei lukio loppuisi ikinä, mutta nyt se onkin yhtäkkiä ohi, kun olemme kokoontuneet juhlistamaan lakkiaisiamme. Lukioaikana olen oppinut paljon tärkeitä asioita. esimerkiksi sen, että kahvi on elintarvike, ei juoma ja että aamun ensimmäinen tunti on lähinnä teoreettinen konsepti.

Mutta jos ollaan hetki vakavia, nämä vuodet ovat olleet täynnä hetkiä, jotka ovat opettaneet enemmän kuin yksikään oppikirja. Olen oppinut, että juuri silloin kun on vähiten varma itsestään tai omasta suunnastaan, oppii itsestään eniten. Minulla on ollut etuoikeus opiskella ammattilukiossa ja haluaisinkin sanoa siitä muutaman sanan. Ammattilukio on mahdollistanut sen, että olen saanut kulkea juuri omanlaiseni opintopolun.

Olen saanut rakentaa opintoni omalla tahdillani ja juuri niin kuin minulle on parhaiten sopinut. Kuitenkin ehkä kaikkein hienointa on ollut se, että yhteisömme ammattilukiossa on ollut sopivan pieni, me tunnemme toisemme ja opettajat tuntevat meidät. Se on tehnyt arjesta turvallista ja aidosti yhteisöllistä. On ollut helppoa olla oma itsensä. Ammattilukiossa opettajat eivät vain opettaneet oppiaineita vaan myös kuuntelivat, kannustivat ja auttoivat löytämään oman tavan oppia. Kiitos teille, kun olette olleet aidosti läsnä, tukeneet ja rohkaisseet. Te teette työtänne sydämellä.

Yksin tätä matkaa ei tarvinnut kulkea ja siitä olen erityisen kiitollinen. Ensinnäkin perheelleni: te olette olleet tuki ja turva, silloinkin kun oma usko oli hukassa. Kiitos, että olette jaksaneet kuunnella kaikki valitukset, murinat ja ne hetket, kun olin varma, että koko koulu kaatuu niskaan. Te olette olleet kärsivällisiä, rohkaisevia - ja ehkä välillä vähän huvittuneita kaikesta tästä draamasta. Mutta ilman teitä en seisoisi tässä nyt.

Haluan sanoa suuren kiitoksen myös opolleni. En unohda sitä, miten monta kertaa olin valmis heittämään hanskat tiskiin etkä sinä antanut minun tehdä niin - jotenkin sait minut suostuteltua jatkamaan. Sinä jaksoit, kun minä en jaksanut. Joten se että seison tässä tänään lakki päässäni on osittain myös sinun ansiotasi.

Ja tietenkin - kiitos ystäville. Me ollaan naurettu, valvottu, panikoitu ja pidetty toisemme järjissämme. Lukio ei olisi ollut sama ilman teitä. Kiitos niistä hetken huumoreista, ruokalan ruoka-arvioista ja siitä, että ollaan jaettu enemmän tiktok- videoita kuin oppitunteja.

Tänään on helppo juhlia saavutusta, tämä päivä symboloi kuitenkin paljon muutakin kuin valkolakkia tai todistusta. Tämä päivä on pieni tauko elämän keskellä. Edessämme on uusi vaihe, eikä kukaan oikeasti tiedä miltä se tulee näyttämään. Ja ehkä se on ihan hyvä asia, mutta sen tiedän, että tätä elämän mittaista matkaa kuljetaan uteliaisuudella ja vähän samalla asenteella kuin tähänkin asti “kyllä se jotenkin järjestyy”. Kiitos siis teille kaikille, jotka olette kulkeneet tätä matkaa kanssamme. Tämä ei ole vain meidän valmistuvien juhla, vaan meidän kaikkien. Kiitos, että olette täällä juhlimassa tätä päivää. Hyvää juhlapäivää kaikille."

Tuore ylioppilas Johannes Koivisto esitti Lasse Pihlajamaan kappaleen Höyhen ilmassa.

Gaudeamuksen kajahdettua uusien ylioppilaiden kunniaksi, kuulimme juhlamme lopuksi vielä Vapauden viestikapulan viestin ja kapula vaihtui abeilta nuorempien vuosiluokkien vaalittavaksi. Viestiä lukemassa ja kapulaa luovuttamassa Essi Roukala ja Emmi Anttila. Kapulan vastaanottivat opiskelijakunnan puheenjohtaja Aapo Martikainen ja Touko Nokelainen.
Näin veteraaniemme ja lottiemme arvokas perintö elää.

Syksyn 2025 uudet ylioppilaat, lämpimät onnittelut teille kaikille 💖

LUMA-opiskelijat vierailulla Oulun yliopistossa

Kvanttifysiikkaa, sienten DNA:n tutkimusta, tilastomatematiikkaa, laserleikkausta – joko kiinnostuit?

Matematiikan työpajassa arvioitiin karkkipussin massa tilastollisin menetelmin.

Kokkolan suomalaisen lukion toisen vuoden LUMA-opiskelijat suuntasivat keskiviikkona 3.12. tutustumaan Oulun yliopistoon. Päivän ohjelma oli rakennettu toiminnallisten työpajojen ympärille, mikä antoi opiskelijoille mahdollisuuden räätälöidä vierailusta juuri omien kiinnostusten mukaisen.

Biologit työn touhussa!

Ennen lounasta ryhmämme jakautui eri kohteisiin. Osa pääsi syventymään matematiikan saloihin toiminnallisessa työpajassa, kun taas toiset pukivat laboratoriotakit päälle kemian laborointitehtävissä. Myös teknisemmästä tekemisestä kiinnostuneet pääsivät vauhtiin FabLabin pajassa, missä oli koodaamista, 3D-tulostamista ja laserleikkausta.

Kemian työpajassa selvitettiin rautanäytteen pitoisuus hapetus-pelkistystitrauksella.

Tutustuttiin biologian laitoksen kokoelmiin, joiden joukossa oli harvinaisuuksiakin.

Lounaan jälkeen oli mahdollisuus tutustua kvanttisysteemien fysiikkaan havainnollisen aurinkovetydemonstraation avulla tai suunnata kasvitieteelliseen puutarhaan, jossa perehdyttiin biologian tutkimukseen ja opintoihin. FabLabiin osallistujat viimeistelivät omat työnsä.

Kasvitieteellisessä puutarhassa pääsi trooppiseen tunnelmaan.

Lihansyöjäkasveja

Kaakaopuu

Päivä tarjosi paljon uusia elämyksiä ja konkreettista tietoa yliopisto-opinnoista. Vierailu oli selvästi hyödyllinen, sillä loppukyselyssä jopa kymmenen opiskelijaa ilmoitti päivän selkeyttäneen omia jatko-opintosuunnitelmiaan.

Tällä laitteella tutkitaan valokatalyysiä.

Elektronispektroskooppi, jolla saadaan mm. alkuaineiden spektrejä.

Aurinko-vety-demo. 

Juulia kolvaa ja Säde tekee laaduntarkkailua.

Koodaussessio käynnissä.

Laser-kaiverretaan akryyliin taidetta.

Abien kulttuurimatka Helsinkiin 26.-27.11.

Ryhmä abeja yhdessä opettajiensa kanssa toteuttivat kulttuuriaiheisen opintomatkan Helsinkiin. Ohessa matkalle osallistuneen Nella Kortetmaan kertomus matkasta.

Eduskuntatalo on matkan vakiokohde ja tällä kertaa istuntosalissa käytiinkin vilkasta keskustelua.

Iloisen seurueemme matka alkoi Kokkolasta keskiviikkona viideltä aamulla. Saavuttuamme Helsinkiin kävelimme suoraan valtakuntamme tärkeimpään taloon, eli eduskuntataloon. Päästyämme turvatarkastuksesta läpi saimme opastetun kierroksen tuosta upeasta arkkitehtuurin taidonnäytteestä, jonka jälkeen meillä oli kansanedustajatapaaminen kokoomuksen ryhmähuoneessa.

Eduskuntatalon arkkitehtuuriin tutustumassa

 Kansanedustajat Paula Risikko ja Janne Jukkola kertoivat meille työstään, joista jälkimmäiseltä saimme kysyä kiperiä kysymyksiä ajankohtaisista asioista. Pienen tauon jälkeen menimme hetkeksi seuraamaan eduskunnan täysistuntoa, jossa oppositiopuolueet esittelivät omat vaihtoehtobudjettinsa ensi vuodelle. Erittäin mielenkiintoista. 

Kansaedustaja Janne Jukkola otti vieraat vastaan ja vastaili abien kysymyksiin.

Myös kansanedustaja Paula Risikko kertoi työstään.

Tältäpä ne eduskunnan kuuluisat hissit näyttävät.

Kansanedustajien puheenvuoroja olisi haluttu kuunnella pidempäänkin.

Sitten pääsimme viettämään omaa aikaa pariksi tunniksi Helsingin keskustaan räntäsateeseen, jossa emme edes eksyneet kovin montaa kertaa. Illan kohokohtana oli nykytaiteen museo Kiasma, jossa saimme tutustua itsenäisesti taidenäyttelyihin ja tehdä niihin liittyviä pieniä tehtäviä. Pisti miettimään. Loppuilta olikin vapaa-aikaa, joka kului keskustan kauppojen ihmettelyssä.  

 

Kuvataiteen opettaja Kirsi Karjalainen antoi ohjeita museokierrokselle

Yövyimme Omenahotellissa, jossa kaikille ei suotu kylmän hanaveden tuomaa iloa, mutta ainakin Foodora löysi paikalle. Hyvin nukutun yön jälkeen seurueemme suuntasi kohti Tuomiokirkkoa, jonne kiipeäminen olikin vastaheränneenä oikea porrastreeni. Tuomiokirkossa saimme kuulla sen mielenkiintoisesta historiasta ja toiminnasta sekä pääsimme tutustumaan kirkon alla olevaan hienoon kryptaan, jännittävää. 

Tuomiokirkon esittelyä kuuntelemassa

Jonottamassa kryptaan.

Tuomiokirkon kryptassa.

Sen jälkeen teimme pienen kävelykierroksen Tuomiokirkon ympäristössä, jossa näimme muun muassa Presidentinlinnan ja Säätytalon. Sen jälkeen oli taas oman ajan vuoro. Itse kävin kavereiden kanssa tutustumassa rahamuseoon, jonka paras osuus oli tietovisat.

Säätytalon edustalla

 

Suomen pankin rakennusta ihastelemassa

Aikaa jäi vähän kierrellä kaupungilla ja shoppaillakin.

 Retken viimeinen yhteinen osuus oli vierailu upeassa Ateneumissa, jota saimme taas kiertää omatoimisesti tehtäviä tehdessä. Oli hienoa nähdä monia tuttuja taideteoksia oikeassa elämässä. Samaan aikaan siellä sattui olemaan myös historian ensimmäinen Ateneum-gaala, joka keräsi paljon katsojia. Museon jälkeen olikin vielä vapaa-aikaa parin tunnin ajan. 

Matkakohteisiin kuului tietysti myös Ateneumin taidemuseo.

Juna lähti Helsingistä torstaina neljän aikaan kyydissään joukko tyytyväisiä ja sivistyneitä abeja. Matka oli erittäin mukava kokemus ja suosittelen sitä lämpimästi myös ensi vuoden abeille. 

Tyytyväisiä kulttuurimatkalaisia! Matkalla ohjaavina opettajina olivat historian ja yhteiskuntaopin opettajat Anniina Koskiniemi, Pekka Kauppi, Heikki Jaakonaho ja kuvataiteen opettaja Kirsi Karjalainen.