Valtakunnallista menestystä Pikku-Finlandia kirjoituskilpailussa

Abiturienttimme Ava Ahonen ja Anniina Koski sijoittuivat hienosti finaaliseitsikkoon Pikku-Finlandia-kirjoituskilpailussa, joka on suomen kielen ja kirjallisuuden opettajat ry:n järjestämä ja Suomen kirjasäätiön rahoittama korkeatasoinen kirjallisuusesseekilpailu toisen asteen opiskelijoille. Voitto meni jo toisen kerran peräkkäin Kallion lukioon, mutta meidän opiskelijoidemme yltäminen finaaliin on kertakaikkisen upea saavutus. Finalistit julkaistiin samalla viikolla Finlandia-palkintojen kanssa.

Finalistit Ava Ahonen vasemmalla ja Anniina Koski.

Onneksi olkoon Ava ja Anniina, olemme teistä valtavan ylpeitä!

Avan ja Anniinan luvalla julkaisemme tässä heidän palkitut kirjallisuusesseet. Tekstissä otetaan lähtökohdaksi jokin teos, mutta kyse ei ole pelkästä teosanalyysistä, vaan esseessä käsitellään laajasti teoksen teemoja ja esiin nousseita ajatuksia eri näkökulmista. Ava Ahosen esseen lähtökohtana oli William Goldingin klassikkoromaani Kärpästen herra ja Anniina Kosken essee pohjautui ilman käsiä ja jalkoja syntyneen Nick Vujicicin elämäkertaan Ra(a)jaton elämä.

Seuraavassa Ava Ahosen essee:

Viattomuuden kuolema

 

“Valtava vuorovesiaalto huuhteli saaren rantoja, ja vesi nousi.”

 

Hiukset kuin untuvapehko, hampaattomana ulvova pikkuruinen suu, pyöreät ja kyynelistä märät posket. Niin me saavumme maailmaan, me ihmiset, me huippupedot. Me synnymme puhtaina kuin ensilumi, hauraina kuin posliininuket. Viattomina. Synnymme pehmeinä kuin karitsat ja muovattavina kuin savi. Synnymme vailla menneisyyttä, ja tulevaisuutemme on ennalta kirjoittamaton: meistä voi tulla mitä vain. Meistä kasvaa lääkäreitä, opettajia, sotilaita, murhaajia. Muovaudumme, kehitymme ja kasvamme, löydämme merkityksemme ja raivaamme polkumme. Mutta elämän virta ei solju ikuisesti eteenpäin: jonakin päivänä se yhdistyy mereen, kuolleiden aavaan ja ikuiseen leposijaan. Löydämme viimeisen, koskemattoman rauhan. Ihminen kuolee kuitenkin pala kerrallaan. Virta haarautuu, ja jotkut purot tyrehtyvät ennen toisia. Ihminen kuolee ensimmäisen kerran, kun hän menettää viattomuutensa.

 

“Roger on teroittanut seipään molemmista päistä. Ralph yritti

keksiä sille selityksen, mutta ei onnistunut.”

 

Kärpästen herra (1954, suom. 1960) on William Goldingin kirjoittama, paikkansa klassikkona vakiinnuttanut teos, joka käsittelee ihmismieltä haaksirikkotarinan premisseissä. Heti ensikättelyssä tutustumme pieniin, vielä kirkassilmäisiin poikiin, jotka ovat ajautuneet autiosaarelle. Välkkyvän meren rajaamat rannat ovat tuohon päivään saakka olleet koskemattomia, ja eksoottisia kasveja pursuileva viidakko vain odottaa tutkijaansa. Kukapa lapsi voisi kieltäytyä mahdollisuudesta rimpuilla liaaneissa kuin apina, jättää luotaamatta parhaat piilo- ja leikkipaikat? Yksikään innokkaan utelias pirpana ei siihen pystyisi. Ja mikä parasta: pojat saavat huomata, ettei saarella ole aikuisia, vaan saarelle huuhtoutuneiden joukkio koostuu ainoastaan pikkupojista. Se on unelmien täyttymys, aivan kuin olisi kavunnut tikkaita pitkin pilvilinnoihin ja huomannut, että ne todella kantavat. Mutta ihminen on laumaeläin, ja tarvitsee johtajaa. Auktoriteetin puute luo tyhjiön, ja päällikön roolin suuriin saappaisiin yrittävät astua vielä kouluikäiset miehenalut. Ralph, joka nimitetään johtajaksi, on kenties isommista pojista lapsellisin, mutta hänessä on sitä jotain, mikä saa muut haluamaan kuunnella häntä. Jack, entinen kuoronjohtaja – nykyinen heimopäällikkö - haastaa Ralphin, sillä hän tuntee olevansa rooliin sopivampi, sillä hän on luonteeltaan soturi. Se on opittu vanhemmilta, ystäviltä, sisaruksilta, opettajilta: todellinen mies on sotilas ja todellinen johtaja on se, joka ei pelkää. Päivät, viikot, kuukaudet kuluvat, ja poikien persoonista ilmenee puolia, jotka yhteiskunnan asettamissa rajoissa tuskin koskaan olisivat nähneet päivänvaloa. He tappelevat ja kamppailevat, riehuvat seurauksista välittämättä, antavat huumaavan vapaudentunteen sokaista heidän harkintakykynsä - ja lopulta tappavat toisiaan. Todellisen sotilaan ei kuulu pelätä: ei muita, eikä varsinkaan itseään.

 

Simon, pikkupoika pelkotiloinensa, on viattomuuden ruumiillistuma. Hän on muiden haaksirikkoutuneiden lasten tavoin ylen onnellinen juuri löydetystä vapaudestaan, mutta pian ahdistuksen sävelet rikkovat utopian autuaan harmonian. Siinä missä muut antavat vallan saalistusvietilleen, Simon tuntee olevansa pikemminkin itse saaliin roolissa. Hän pakenee todellisuutta mielikuvitusmaailmoihin, jonne viidakossa kaikuvat sotahuudot eivät kantaudu. Se on hänen tapansa selviytyä tilanteessa, joka tuntuu siltä kuin maailma pelaisi hänen kanssaan shakkia, ja hänellä olisi kädessään pelikortit. Simon mietiskelee, tutkii, pohtii, aistii, tuntee – ja se tekee hänet hulluksi. Hän ei pääse ajatuksiltaan pakoon, ei sinne, minne voi piiloutua kaikelta muulta. Omaa päätä on vaikeaa karistaa kannoiltaan, sillä aivan kuten varjo, se kirii aina kiinni. Siinä missä muut ovat omaksuneet uuden roolinsa, ei Simon muovaudu samaan muottiin istuvaksi. Kun toiset hankkivat heimolleen ruokaa, Simon makaa saniaispeitteiden alla ajatuksissaan. Kun toiset rellestävät pitkin rantoja, Simon kuljeskelee pensaitten ja mättäitten seassa. Kun toiset tanssivat ja laulavat sotalauluja leirinuotion ympärillä, Simon haahuilee paikalle kertomaan löydöstä, joka muuttaisi kaiken. Kun toiset hyökkäävät, keihäineen ja nyrkkeineen, Simon on loukussa.

 

“Minä pelkään. Meitä itseämme. Minä tahtoisin päästä kotiin. Voi hyvä Jumala,

miten minä toivoisin pääseväni kotiin.”

 

Jamie Miller pidätetään 13-vuotiaana luokkakaverinsa murhasta. Hän väittää kivenkovaan olevansa syytön, tukijoukot kuorona tukenaan, mutta valvontakameroiden kuva on säälimätön, ja paljastaa totuuden: parkkipaikalla kuvatussa videossa näkyy, kuinka Jamie puukottaa tytön, empimättä ja raa’asti. Tämän kaiken näemme brittiläisen Adolescence-sarjan ensimmäisessä jaksossa. Sarjan takana ovat Jack Thorne, Stephen Graham ja Philip Barantini, mutta vähemmän kirjaimellisessa merkityksessä sen takana on halu muuttaa asioita. Sarja ei ole murhamysteeri, eikä se verhoudu sellaiseksi ollakseen helpommin pureskeltava, vaan se on karkea ja rehellinen pureutuminen nykymaailmaan. Tyttö, jonka Jamie tappaa, ei ole itsekään mikään enkeli, niin kuin harva uhri onkaan. Ei sillä lopulta olisi edes ollutkaan mitään väliä, vaikka hän olisi itse puhtoisuuden perikuva, sillä viimeistään asfaltille valuva veri tahraa ikuisesti hänen olemuksensa, hänen muistonsa. Hän ei enää koskaan tule olemaan naapurin nätti tyttö, kaveriporukan hauskuuttaja, koppava koulukiusaaja, rakastava tytär, monitasoinen ja monimutkainen ihmisen kokonaisuus. Hän on uhri. Ja Jamie on murhaaja. Niin on nyt, ja niin tulee aina olemaan, eikä sillä ole enää merkitystä, mitä he olivat tai eivät olleet joskus ennen. Kiltteytemme riisutaan usein yhtä aikaa viattomuutemme kanssa.

 

Sanan “adolescence” suomennos on “nuoruus”. On mahdotonta olla tarttumatta epätoivoisesti niihin nuoruuden viattomiin puoliin, jotka näemme Jamiessa - hänen elämässään ja luonteessaan - mutta on yhtä lailla mahdotonta unohtaa raakalaismaista tekoa, johon hän on syyllistynyt. Lapsenkasvoinen pieni ihminen, joka on riistänyt toisen hengen. Ristiriita haastaa meidät, vääristää katsettamme, kyseenalaistaa ennestään omaksutut käsityksemme hyvästä ja pahasta, ja tilanne on silti niin käsin kosketeltava, että sitä haluaisi juosta karkuun ja vain sulkea television. Juuri siksi meidän pitää jatkaa katsomista. Jamie Miller ei ole yksi miljoonasta, hän ei ole ainoa, joka kulkee keskuudessamme sutena lampaan vaatteissa. Hän on ympäristönsä uhri, kuten päin ikkunaa lentänyt varpunen on ikkunan uhri. Maailma on kova, ankara paikka, ja jos ei tiedosta sitä, se iskeytyy päin naamaa. Mutta niin kuin lintuparkakaan ei havaitse läpinäkyvää lasia, ei Jamie havaitse maailman – sosiaalisen median - vaaroja, sillä hän katsoo maailmaa edelleen lapsen tavoin. Siksi radikalisoivat iskulauseet uppoavat häneen kuin veitsi sulaan voihin, kuin populistipuolueen tyhjät lupaukset epätoivoiseen kansaan, kuin sormi vauvan pään pehmeään kohtaan. Jamie uskoo pajunköyden, jota hänelle syötetään: naiset ovat kaiken pahan alku ja juuri, naiset eivät huomaa kilttejä miehiä, naiset ovat pahoja naiset ovat pahoja naiset ovat pahoja ja kaikki on heidän syytään. Ja niin Jamie tappaa tytön, joka antaa hänelle pakit.

 

“Mitä me oikeastaan olemme? Ihmisiäkö? Vai eläimiä?”

 

Jamie, Simon, Ralph. He ovat ihmisiä, kuten mekin. He ovat luuta ja lihasta, alkuräjähdyksen pöllyttämästä tähtipölystä muodostuneita atomien yhdistelmiä, lajia homo sapiens, ihmisapinoiden jälkeläisiä. He ovat kaikki lapsia, niin kuin meistä jokainen on joskus ollut. Samankaltaisuudet on helppo huomata, mutta vaikeaa hyväksyä, sillä emme halua nähdä pahan tahraavan sitä, minkä näemme hyvänä. Silti se on todellisuuden kaava: ei varjoa ilman valoa, ei ruusua ilman piikkejänsä. Kukaan ei ole yksipuolinen karikatyyri, pelkästään yhtä tai toista. Silti lyömme leiman ihmisiin: paha, ruma, hyvä, kaunis. Emme hyväksy Jamien tekoa - eikä meidän pitäisikään - mutta kun Ralph yhtyy mukaan Simonin pahoinpitelyyn, me annamme sen anteeksi. Hän on kärsivä ressukka, jonka päässä viiraa, eikä hän täten ole kylmäverinen murhaaja, ei sillä tavoin kuin Jamie on. On kiehtovaa, kuinka voimme muutamalla ajatusloikalla ja perspektiiviä hieman oikeaan kulmaan oikaisemalla oikeuttaa sellaisetkin asiat, jotka olemme luulleet suoralta kädeltä tuomitsevamme. Emme näe Jamie Milleriä samassa valossa kuin Simonia tai Ralphia, sillä me emme samaistu häneen. Emme näe hänessä samaa ihmisyyttä, emme sitä, mikä iskee sydämemme pehmeään osaan. Ja niin me julistamme hänet hirviöksi, mutta se on turhaa, haitallista. Ihmisyys täytyy kohdata sellaisissakin muodoissa, joissa emme haluaisi sen esiintyvän.

 

Minulla on neljä pikkuveljeä. Huomaan usein pelkääväni, pohtivani sitä, mikä heitä odottaa. Se, minkä olen jo itse kohdannut, mutta joka saattaa esiintyä heille tyystin toisin, muuttaa muotoaan kuin kameleontti: pahuus, joka on juurtunut maailmamme. Se riisuu aseista ne, jotka taistelevat rauhan puolesta, ja vaientaa ne, joilla olisi eniten sanottavaa. Se on ilkeitä katseita, ilkeitä sanoja, ilkeitä tekoja. Se on kuva, video, kommentti. Se on ympärillämme, se on meissä itsessämme; ihmisyyden ytimessä me olemme kaikki sekä saaliseläimiä että petoja. Minua hirvittää ajatella veljieni tulevaisuutta. He ovat vasta pieniä, suloisia - autiosaarenkin pojat olivat pikkupoikia – ja niin viattoman pullaposkisia. Mutta he kasvavat nopeasti, aivan kuin kasvukivut ja murrosiän näkisi jo pilkistävän nurkan takaa. En halua miettiä sitä, mitä vuodet tuovat heille tullessaan. Yksi linnuistani täyttää pian kolmetoista - Jamie Miller, 13-vuotias, elinkautinen vankeustuomio murhasta – ja pian hän liihottaa pois pesästä vanavedessäni. On vaikeaa nähdä hänen kasvavan. Se on kuin katsoisi peiliin, ja takaisin tuijottaisi peilikuvani viiden vuoden takaa: sinisilmäinen, naiivi, vietävissä oleva. Toivon, että hän avaa silmänsä maailmalle, mutta toisaalta en tahdo mitään vähempää, sillä kun ne kerran avaa, on mahdotonta sulkea niitä enää uudestaan.

 

Tiedämme, ettemme enää koskaan saavuta sitä autuasta mieltä, joka ainoastaan lapsella voi olla, mutta silti me jahtaamme sitä. Me havittelemme sitä samaa mielen ja sielun puhtautta, jonka näemme valossa, aalloissa, kedon kukissa: kirkkaissa ja kauniissa asioissa. Me janoamme – tarvitsemme – jotakin, jolla keventää taakkaamme, harteillamme roikkuvaa riippakiveä. Siksi uskomme jumaliimme, nauramme hieman kovempaa kuin tarvitsisi, hymyilemme vastaantulijoille, hankimme omia lapsia. Me toivomme, että ne paikkaavat rintakehämme ammottavat kolot, joiden läpi surun viima puhaltaa. Me toivomme, että ne tekevät meistä vilpittömiä, viattomia - synnittömiä. Tiedämme, että maailmassa on pahuutta. Me kohtaamme sen silmästä silmään, taistelemme sitä vastaan, ja kaikesta huolimatta löydämme maailmasta myös hyvää. Siksi me jaksamme, selviämme päivästä toiseen. Ehkä me jonakin päivänä löydämme tavan, jolla muuttaa maailmaa, joka antaisi lastemme tai lapsenlastemme pitää viattomuudestaan vielä hitusen kauemmin kiinni – tai ehkä se on vain toiveajattelua. Mutta mikäpä olisi aidompaa ja raaempaa ihmisyyttä, kuin toivo?

 

“Valtava vuorovesiaalto huuhteli saaren rantoja, ja vesi nousi. Välkkyvien pikkuolioiden uteliaan saattojoukon ympäröimänä ja itsekin vakaana loistavien tähtikuvioiden valossa hopeaisena hohtaen Simonin ruumis solui kohti aavaa merta.”

                           -----------------------------------------------------------------------------

Tässä puolestaan Anniina Kosken essee:

Raajaton muttei rajaton – kärsimyksestä toivoon

 

Mitä merkitsee elää rajoitettua elämää? Usein ajattelemme kalenterin täyttymistä, mielen uupumista tai kehon asettamia esteitä. Jollekulle rajoitukset ovat pelkoa riittämättömyydestä, toiselle loukkaantumisen jättämä arpi. Rajojen kohtaaminen tuntuu helposti toivottomalta ja nostaa pintaan kysymyksen: mikä lopulta on elämämme tarkoitus? Mutta mitä jos rajat eivät tarkoittaisi vain esteitä – vaan voisivat olla myös merkityksen lähde? Voiko raajaton ihminen elää rajatonta elämää? Entä mitä on toivo, kun elämä näyttää mahdottomalta? Nick Vujicic, ilman käsiä ja jalkoja syntynyt mies, haastaa tämän ajatuksen elämäkerrassaan Ra(a)jaton elämä (2010). Hänen tarinansa herättää kysymyksen, voiko raajaton ihminen elää rajatonta elämää – ja mitä toivo tarkoittaa silloin, kun elämä näyttää mahdottomalta.

Usein kuvittelemme, että rajat estävät meitä elämästä. Muistan omasta elämästäni lukuisia kertoja, kun epäonnistumisen pelko on estänyt minua esimerkiksi esiintymästä tai keskustelemasta tuntemattomien ihmisten kanssa. Vujicic kuitenkin haastaa voimakkaasti ajatuksen siitä, että rajat estäisivät meitä kokeilemasta uusia asioita. Hän kertoo teoksessaan tunnerikkaan elämäntarinansa sekä käsittelee taidokkaasti kysymyksiä kärsimyksestä, toivosta ja uskosta omien kokemustensa kautta. Hän puhuttelee lukijoita henkilökohtaisesti ja johdattelee myös heidät pohtimaan elämisen ja kärsimyksen tarkoitusta heidän omassa elämässään. Mutta voiko yksilöllisen tarinan rinnastaa universaaliin sanomaan, ja miksi selviytymiskertomukset ylipäätään kiinnostavat ihmisiä?

Vujicic tunsi nuoruudessaan voimakasta riittämättömyyden tunnetta ja pohti usein sitä, mikä tarkoitus hänen elämällään on. Miksi maailmaan syntyi hänen kaltaisensa lapsi, joka hädin tuskin kykenee edes syömään itsenäisesti? Myös ajatus naimisiin menemisestä ja perheen perustamisesta tuntui hänestä toivottomalta. Hänen mielensä kuormittui jatkuvasti kysymyksistä, kuten millainen aviomies hänestä tulisi, kun hän ei kykene edes pitelemään vaimoaan kädestä? Vujicic koki olevansa taakka muille ja kävi nuoruudessaan läpi syvimmän mahdollisen masennuksen kierteen.

Myöhemmin Vujicicista on kasvanut karismaattinen puhuja, jonka elämänilo herättää toistuvasti hämmennystä. Yleisöt ympäri maailman ovat kysyneet häneltä, kuinka hän voi hymyillä niin usein, huolimatta kaikesta kokemastaan kärsimyksestä. Hymyssään hän antaa vastauksen: se on pitkä tarina, mutta sen ydin on yksinkertainen. Vaikeuksien keskellä välittämisen osoittamiseen ei tarvita käsiä eikä jalkoja – siihen tarvitaan vain rakkautta, uskoa ja tahtoa.

Toivo ei siis ole vain positiivinen tunne, vaan aktiivinen tapa elää rajoitteista huolimatta. Tähän teemaan ovat tarttuneet myös monet kirjallisuuden klassikot, kuten Viktor E. Franklin teoksessaan Ihmisyyden rajalla (1946). Natsileirille sijoittuvassa selviytymistarinassa merkityksen löytäminen fyysisten rajoitteiden keskellä on selviytymisen avain, ja sama pätee myös Vujicicin kohdalla. Frankl korostaa läheisten tukea, mutta myös yksilön omaa asennetta ja kärsivällisyyttä. Niiden avulla voi voittaa mentaaliset rajoitteet ja löytää elämälleen tarkoituksen. Vujicic ei voinut itse vaikuttaa raajojensa olemassaoloon, mutta hänen tarinassaan merkitys löytyy asioiden kautta, joihin hän voi itse vaikuttaa - kärsivällisyyden ja uskon kautta. Vaikka Vujicic korostaakin kristinuskon merkitystä elämässään, hänelle kyse ei kuitenkaan ole uskonnosta, vaan henkilökohtaisesta suhteesta. Vuorovaikutus, tapahtuu se sitten rukouksen tai fyysisen kanssakäymisen kautta, on valtavan merkittävässä asemassa siihen nähden, kokeeko ihminen, että hänen elämällään on aidosti merkitystä.

Kärsimystä kuvaillaan yleisesti ottaen negatiivisessa valossa, mutta Vujicicin elämäntarina kääntää kärsimyksen merkityksen päälaelleen. Hän nimittäin huomauttaa, että kärsimyksen voi nähdä myös kasvu- ja menestyskokemuksena. Käytyään läpi pitkän ja vaikean masennuksen kierteen, Vujicic ymmärsi, että hänen elämällään on aito tarkoitus. Hän oli kärsivällinen ja uskoi siihen, että hän tulee onnistumaan, mikäli niin on todella tarkoitettu. Raajojen puuttuminenkaan ei lopulta estänyt häntä rohkeasti kokeilemasta uusia asioita. Raajattomanakin hän kykenee uimaan, golfaamaan ja jopa surffaamaan.

Kärsimys siis muuttaa sankarin, mutta muuttaako se myös lukijan? Kärsimys on yksi kirjallisuudessa aikakaudesta toiseen käsitellyistä ajatuksia herättävistä teemoista. Jos siitä osaa kirjoittaa inhimillisenä osana elämää, voi teksti parhaimmillaan vaikuttaa myös lukijan ajatusmaailmaan. Huomasin Vujicicin kirjan luettuani, että en ajattele kärsimyksestä enää aivan samalla tavoin kuin ennen. Pohdin pitkään menneitä vaikeita aikojani ja ymmärsin, että vaikka en suoranaisesti kokenut oloani tuolloin onnistuneeksi, ne olivat silti kokemuksia, jotka kasvattivat minua syvimmin.

Klassiset sankaritarinat koostuvat usein vastoinkäymisistä, kriiseistä, käänteentekevistä tapahtumista sekä uudesta elämästä. Mutta missä kohtaa henkilökohtainen tarina muuttuu kirjallisuudeksi? Selviytymiskertomuksen retoriikassa ei ole kyse vain siitä, mitä kerrotaan, vaan siitä, miten tarina rakennetaan vakuuttamaan, koskettamaan ja inspiroimaan lukijaa. Tällaisissa teoksissa kirjailijan on tärkeä tehdä omasta kokemuksestaan merkityksellinen myös lukijoille. Selviytymiskertomukset liikkuvat taiteen, terapian ja retoriikan rajalla, ja siksi niissä käytetäänkin paljon retorisia keinoja, kuten puhuttelua, metaforia, iskulauseita sekä retorisia kysymyksiä. Lukijoille pyritään luomaan mielikuva siitä, että jos kirjan päähenkilökin pystyy, niin hänkin pystyy. Puhuttelun ja iskulauseiden avulla kertomus motivoi lukijoita, mutta jos näitä retorisia keinoja käyttää liikaa, ne voivat saada oman tarinan kuulostamaan enemmän motivaatiopuheelta, kuin kirjalliselta kertomukselta.

Mutta miksi selviytymistarinat koskettavat? Globaali esimerkki koskettavasta selviytymistarinasta on nuoren juutalaisen tytön Anne Frankin elämäntarina. Toisen maailmansodan aikaisiin juutalaisvainoihin sijoittuva kertomus on koskettava erityisesti siksi, että se on kirjoitettu nuoren tytön näkökulmasta ja siinä korostuvat vahvat tunteet, kuten menetyksen ja kuoleman pelko. Frankin tarina koskettaa vielä nykyäänkin, sillä sotien jättämät arvet kantautuvat sukupolvelta toiselle. Yksityisen henkilön näkökulmasta kirjoitetut kertomukset ovat usein myös realistisempia kuin fiktiiviset sankaritarinat, joissa värikynän käyttö korostuu ajoittain enemmän kuin realistinen kuvaus. Juuri totuudenmukaisuus ja realismi tekevät selviytymiskertomuksesta kiinnostavan ja tunteikkaan. Ne ovat kerrontatapoja, joiden kautta lukija voi ymmärtää, että vaikeuksista selviytyminen on todellakin mahdollista, eikä siis hänenkään kohdallaan mahdotonta.

Elämänkerrat, kuten kertomukset yleisestikin, herättävät paljon kysymyksiä ja ajatuksia. Niiden kohdalla on kuitenkin usein tärkeää pohtia sitä, missä määrin kirjan kansiin on kirjoitettu todellista tarinaa ja missä määrin kerrontaa sankarihahmosta. Elämänkerrassa on vain yksi näkökulma, minkä vuoksi siihen on jossain määrin suhtauduttava kriittisesti. Vujicicin tavoitteena on todennäköisesti inspiroida tarinallaan ihmisiä pohtimaan rajojaan ja vastoinkäymisiään uudessa valossa. Siksi toivon ja kärsimyksen teemat maustettuina retorisilla keinoilla, kuten lukijan puhuttelulla ovat kannattavia tapoja vaikuttaa lukijaan.

 Vujicicin elämänkerta teki minuun suuremman vaikutuksen kuin yksikään aiemmin lukemani elämänkerta. Sain siitä rajattomasti inspiraatiota ja rohkeutta haastaa itseäni ja uskon, että se voi tarjota samankaltaisia kokemuksia myös muille lukijoille. “Jos minä voin, niin sinäkin voit” on raajattoman miehen suusta sanottuna melkoisen koskettava ja motivoiva lausahdus. Siksi juuri yksilöllinen tarina, joka onnistuu laajentamaan henkilökohtaisen kokemuksen universaaliin kontekstiin, puhuttelee jopa sukupolvesta toiseen.

Lopulta Nick Vujicicin elämäkerta osoittaa, että rajat eivät välttämättä määritä elämää, vaan voivat toimia merkityksen ja toivon lähteinä. Selviytymiskertomusten voima piilee siinä, että ne tekevät mahdottomasta mahdollista. Tärkeiden teemojen sekä taidokkaan kerronnan kautta yksilöllisestä kokemuksesta tulee universaali sanoma: se muistuttaa, että vaikka rajoitteet voivat tuntua ylivoimaisilta, ne eivät estä elämää, vaan voivat johdattaa sen ytimeen. Juuri tällainen kertomus tekee vaikutuksen – ei siksi, että se olisi täydellinen, vaan koska se osoittaa, että merkitys voi löytyä sielläkin, missä sen luulisi olevan mahdotonta.